Vienan Reitillä I.K. Inhan seurassa

Olin koronakaranteenissa, enkä päässyt matkustamaan Petroskoihin, kuten oli suunniteltu. Lähdin muistelomatkalle Vienan reitille I.K. Inhan valokuvateoksen johdattelemana. Vienan kansan elämää kuvannut kirja ”Kalevalan laulumailta” ilmestyi 1 kerran 1911. Käytössäni oli Juminkekosäätiön julkaisema uusintapainos Inhan syntymän 150-vuotisjuhlavuonna 2015.

Inha on dokumentoinut ressujaan paitsi valokuvin myös tarinoin ja jopa perinnerunoja talteen kirjoitellen. Hänen reissunsa tapahtuivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina eli pari miespolvea myöhemmin, kuin Lönnrot ja hänen aikalaisensa kokosivat Kalevalan aineiston.

Elämä Vienassa Inhan aikana oli samankaltaista syrjäisen alueen arkea kuin Lönnrotin aikana. Hänen tapaamansa ihmiset olivat seuraavaa ja sitä seuraavaa sukupolvea sitten Lönnrotin aikojen.

Kun olen vuodesta 2016 kulkenut melko säännöllisesti erilaisten ryhmien mukana niissä Inhan kuvaamissa kylissä ja joissain sammuneissa, mutta uudelleen henkiin herätysprosessia läpi käyvissä kylissä, huomaan, että Vienan runokylien perinteellä on poikkeuksellisen vahva ylisukupolvinen voima.

Lönnrotin jälkeen kylissä kulkivat ”karelianistit” – vienalaisen kulttuurin ainutlaatuisuuteen hurahtaneet taiteilijat ja runonkeruutyötä jatkaneet, jotka etsivät Lönnrotin lailla suomalaisuuden juuria ja sielua. Inha kuului tuohon porukkaan, joka kameralla, tuolloin uudella visuaalisella välineellä tallensi ihmisiä ja maisemia.

Heidän jälkeensä tulivat sotilaat, jotka 1918-1922 olivat valkosuomalaisia, punasuomalaisia, brittejä ja Neuvosto-Venäjän puna-armeijan joukkoja. Neljän vuoden kaaoksesta syntyivät uuden vallan rakenteet, joita kyseenalaistettiin seuraavan kerran asevoimin 1939-1945, mutta jotka tuolloin vielä kestivät.

Sitten tuli Hruštšovin perspektiivittöminen kylien politiikka, joka tyhjensi suuren osan rajan pinnan runokylistä, kuten Akonlahden, Kivijärven, Latvajärven ja Venehjärven, mutta vahvisti Uhtuaa ja Vuokkiniemeä, minne ihmisiä pakkosiirrettiin.

Tuon radikaalin maaseudun autioittamisprosessin jälkimainingeissa kaupungistuminen jatkui Karjalassakin. Kostamuksen kaivoskaupunki syntyi alueen uudeksi veturiksi, joka puksuttelee eteenpäin vieläkin alueen kasvukeskuksena.

Neuvostoliiton romahdus aikaansai seuraavan rajun muuttoaallon Venäjän syrjäseuduilta Suomeen, kun inkeriläsiten ja suomalaistaustaisten paluumuutto Karjalan kylistä ja kaupungeista mahdollistui.

Samalla mahdollistui aiempina kausina sotien liikkeelle laittaneiden Suomen sukulaisten nostalgiamatkat Vienan runokyliin mahdollistaen perinnekylien uudelleen henkiin heräämisen useiden Suomesta käsin organisoitujen perinnekulttuurin tallennusprojektien ansiosta.

Sammuneetkin kylät alkoivat osoittaa henkiin heräämisen merkkejä. Venehjärvi, Latvajärvi ja Repolan Haukkasaari ovat kyliä, joiden henkiin heräämisestä ovat päässeet Via Kalevala retkeläisten pienet ryhmät nauttimaan.

Olemme Via Kalevala hankkeessa onnistuneet hankkimaan tuoretta kuvamateriaalia alueelta. Olemme päässeet tutustumaan tämän päivän runokylien autioitumista ehkäiseviin aktivisteihin. Heistä on syntymässä vaikutusvaltainen verkosto, joka onnistuessaan mahdollistaa uuden sukupolven paluumuuton alueille esi-isiensä perinteitä vaalimaan ja muokkaamaan sitä tälle ajalle sopiviksi kulttuuriaarteiksi.

Kun katselen Inhan kirjan kuvia, tunnistan useita paikkoja, joiden nykytilasta olemme saaneet tuoretta kuvamateriaalia. Niitä ovat erityisesti Vuokkiniemen, Latvajärven, Kivijärven, Vasovaaran, Venehjärven, Vuonnisen ja Uhtuan maisemat. Osassa kuvia, kuten Venehjärven Hökkälässä maisemat ovat ennallaan.  Venehjärven tsasounan kuusikko on sata vuotta tukevampaa ja uusi tsasouna on rakennettu entisen tilalle. Vuokkiniemen kylän raitti on ennallaan, mutta pusikoitumista on tapahtunut, kun peltoja ei enää viljellä, niin kuin ennen. Latvajärven kylänraitti on edelleen olemassa ja kyläjuhlien ajaksi nykysukupolvet niittävät niityiksi muuttuneilta pelloilta heinät. Talot, kuten Arhipan pirtti ovat hävinneet.

Haukkasaaren tuulimylly nousee kylän keskukseksi uudestaan lähin vuosina. Uusi pyöröhirsiaitta on jo pystyssä.

Maisemat muuttuvat ja metsä kasvaa. Kylän henki näyttää sitkeältä ja ylisukupolviselta. Oletan, että koronapandemia vahvistaa keskuudessamme halua palata kulttuurisille juurillemme niin että Kanta-Suomenkin maaseutu herää henkiin ja alkaa kiinnostaa matkan tekijää, kun siellä tarjolla olevista kestikievareista alkaa saada taas kulkijalle soveltuvia aikakautemme ihmisten hyväksymiä etnopalveluita, kuten etno lähiruokaa, perhemajoitusta, eräoppaita kaupunkilaiskulkijoille. Ehkä nykymatkailija vaeltaa läskipyörällä enempi kuin edeltäjänsä, osa toki kävellenkin ja suksella hiihtäen. Perinteisen hevoskyydin saaminen – reellä tai ratsain tulevista kestikievareista olisi kova sana. Ehkä sekin aika vielä koittaa.

Me Elmalaiset saattelemme teitä jatkossakin Vienaan Kalevalan laulumaille, kun korona hellittää sen verran, että on turvallista matkustaa, emmekä vie ikävää virustuliaista alueille, jonne se tuskin muutakaan kautta helpolla tietänsä löytää.