Uusia kulttuurimatkailureittejä Inkerinmaalle – Kävellen EU-rajan yli Venäjälle

Via Kalevala 2016-2035 hanke laajensi 26.6.-29.6.  kulttuurimatkailuverkostoaan Inkerinmaalle. Kirjoitan tätä blogia Gorkin Golf-klubilla Inkerinmaalla Venäjällä. Klubi on korkeatasoinen majoituspaikka lähellä Kaprion linnoitusta ja Kaukinoa. Inkerinmaalla tapahtuu, muuallakin kuin suomalaisille perinteisesti tutuilla Hatsinan ja Toksovon alueilla. Leningradin alueen maaseudun matkailupalvelut ovat nousussa kohisten. Paikalliset kyläyhteisöt ovat alkaneet panostaa palvelutarjonnan kehittämiseen ja kulttuuriperinnön näkyville saattamiseen.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Reissumme alkoi Tallinnan Vikingillä Katajanokalta kohti Tallinnaa. Laiva oli täynnä väkeä keskikesän keskiviikkona 26.6. Vietimme laivaristeilyllä perinteistä laatuaikaa. Päivähytissä saattoi levähtää, jos päivälepo maittoi lounaan jälkeen. 9-henkinen ryhmämme siirtyi satamasta isolla taksilla rautatieasemalle. Netistä oli ostettu lippu koko porukalle. Tallinna-Narva paikallisjuna on moderni, jonka ikkunasta voi katsella Pohjois-Viron maisemia – mm öljyliuskekiven ”palava” kiveksi kutsuttuja teollisuusalueita reitin varrella. Narvan kaupunki on nykyään idyllinen ja rauhallinen vajaan 60 000 asukkaan rajakaupunki. Majoituimme hotelli Narvaan, siisti ja edullinen hotelli ihan kaupungin keskustassa.

Etsimme kaupungin keskustasta ja raja-aseman vierestä pyöreän Tornin, jonka ravintolassa oli hyvä tarjoilu ja eksoottisia ruoka-annoksia, mm savustettuja nahkiaisia. Katselimme Narvan linnan pihapiiriä ja torin taakse Venäjälle päin katselevaa ”nurkkaan häpeämään” parkkeerattua jättikokoista Leninin patsasta. Suuren isänmaallisen sodan muistomerkki oli paikallaan ja sinne oli tuotu kukkia.

Seuraavaksi aamuksi oli suunniteltu rajan ylistys – kävellen. ”Kaukinon luovat projektit” hankkeen edustaja odotti meitä raja-asemalla, mukanaan Ivanogorodin ja Lomonosovin alueen matkailupalvelujen edustajia. Olihan retkemme ”pilottimatka”, jolla testasimme palvelujen toimivuutta ja mahdollista kiinnostavuutta.  Hurautimme taksilla rajanylityspaikkaan, josta saattoi mennä ainoastaan kävellen Venäjälle. Katettu kävelysilta ylitti Narva-joen kuivaneen uoman suoraan Venäjän raja-asemalle. Virolaiset rajatarkastajat ihmettelivät hieman suomaislaisryhmää, mutta päästivät passin tarkastuksen kautta eteenpäin.

Yllätys odotti Venäjän puoleisella rajalla. Siellä meille kerrottiin, että tämän raja-aseman kautta on pääsy ainoastaan virolaisille ja venäläisille. Rajatarkastaja kutsui kielitaitoisen pomonsa ihmettelemään ryhmäämme. Soitin isännällemme Olgalle, että täällä ollaan. Ylitse emme pääse. Annoin puhelimen rajapomolle, joka keskusteli Olgan kanssa. Sopivat, että ohjaavat meidät toiselle raja-asemalle aivan pyöreän tornin viereen, jossa on lupa kävellä ja pyöräillä rajan yli Venäjälle.

Pistimme porukan taksiin ja uusi yritys sujui tosi vaivattomasti. Suomesta Venäjälle matkustettaessa olemme tottuneet täyttämään ”Immigraatiokortin” ennen passitarkastusta. Narvan-Ivanogorodin rajanylityspaikalla homma oli automatisoitu, eli passintarkastaja laittoi järjestelmästä tiedot lomakepohjaan ja ojensi printatun lapun allekirjoitettavaksi. Homma sujui tosi nopeasti. Sitä ennen olimme ohittaneet Viron rajatarkastuksen ja vedimme matkalaukkumme perässämme kävellen rajan ja Narva-joen sillan yli Venäjälle. Pyöräilijät voivat liikennemerkkien mukaan käyttää samaa väylää. Raja-asema, mistä pääsimme yli, oli kansainvälinen, josta myös autolla pääsi Venäjälle.

Kuulimme emännältämme Olga Gratsevalta, että Viron ja Venäjän välillä on ollut kehittämishanke rajamuodollisuuksien sujuvoittamiseksi. Hyvin näyttikin toimivan, kun oikealle luukulle pääsimme. Kanssakäyminen Ivanogorodin ja Narvan välillä on vilkasta, sillä suuri enemmistö narvalaisista on venäjänkielisiä. Monien päivätyöpaikka on Venäjän puolella, joten paikallinen rajaliikenne on vilkasta ja siksi on tarpeen myös paikallisille tarkoitettu oma – vain kävellen ylitettävissä oleva rajanylityspaikka.

Vain parikymmentä minuuttia myöhästyimme alkuperäisestä aikataulusta eksoottisen rajaseikkailun seurauksena. Menimme heti kahville, kun rajan yli päästiin. Meitä odottivat jo oppaat Iivanan Linnassa. Linna on 1492 Iivana III aikana rakennettu linna puolustuslinnaksi ruotsalaisia vastaan. Sotia Narva-joen yli on käyty useasti ja linnakin on vaihtanut omistajaa jo 1500-luvulla. Venäläiset saivat linnan haltuunsa Täyssinän rauhassa 1595, kunnes menettivät sen uudestaan ruotsalaisille 1612. Menetys sinetöitiin Stolbovan rauhassa 1617, kunnes Pietari I (Suuri) valloitti sen takaisin Suuressa Pohjan sodassa 1704. Seuraava toistuva omistajanvaihdosten periodi alkoi I maailmansodan aikana, kun saksalaiset valloittivat linnan helmikuussa 1918. Linna kuuluin itsenäiselle Virolle 1919-1940.

Toisessa maailmansodassa linna oli alkuun Neuvostojoukkojen hallussa 1940-41, kunnes saksalaiset sen valloittivat. Neuvostoarmeija valloitti linnan uudestaan sodan loppuvaiheessa. Neuvostoliiton kaaduttua ja Viron itsenäistyttyä linnan jäi Venäjälle sitä ympäröivään Ivanogorodin kaupunkiin.

Sitä on restauroitu viime vuosikymmeninä venäläisellä perusteellisuudella ja tuon kulmakunnan historia on siellä jo hienosti esillä niin uskonnollisessa kuin maallisessakin mielessä. Onhan Linna kahden uskonnollisen tradition kohtaamispaikka. Joen toisella rannalla on ollut luterilaiseksi roomalaiskatolilaisuudesta kääntynyt Ruotsin valtakunta ja toisella rannalla Iivanoiden, myöhemmin Romanovien hallitsema omia reviirejään vartioimaan aiempaa tehokkaammin ryhtynyt Venäjän valtakunta.

Kun suurvaltapyrkimyksiä omannut Ruotsi valloitti Inkerinmaan osaksi suurvalta-Ruotsia, siirtyivät linnaa ympäröivät virolaiset, vatjalaiset, inkeroisten ja inkeriläisten asuttamat alueet 1600-luvun alussa osaksi Ruotsin valtakuntaa vajaaksi sadaksi vuodeksi. Ruotsin valtaa lähtivät osa alueen alkuperäisasukkaista Inkerikoista pakenemaan Venäjälle, kun eivät luterilaista esivaltaa halunneet totella. Näin syntyi vieläkin olemassa oleva Tverin Karjala Moskovan lähelle. Ortodoksisuutta ja inkerikkoja alueelle kuitenkin jäi. Tuolla alueella asuivat myös vatjalaiset, joista kielellisiä rippeitä on vielä olemassa. Saimme todistaa matkan seuraavina päivinä, että noitakin rippeitä vielä vaalitaan vahvasti kalevalaisessa hengessä.

Meille suomalasille on tutumpaa myöhemmät historian vaiheet. Ensimmäinen ja toinen maailmansota ja noihin vaiheisiin liittyneet sotimiset ja inkeriläisten pakkosiirrot pois alueelta ennen sotia Siperiaan, saksalaismiehityksen aikana Suomeen, pakkosiirrot sodan päätyttyä Suomesta Neuvostoliittoon ja uuden EU-rajan syntyminen Viron ja Venäjän välille 1990-luvulla.

Ensimmäinen matkapäivä läntisen inkerinmaan alueelle toi runsaasti sellaista havaintotietoa, jota on mahdollista saada vasta paikan päällä, sillä turismin ja sitä kautta suurelle yleisölle tietoon tulevan informaation kasvu on edessäpäin. Paikalliset toimijat niin Viron kuin Venäjän puolella ovat kuitenkin kovaa vauhtia valmistautumassa uusien matkailijavirtojen tuloon kaivamalla ja dokumentoimalla esille alueen monipolvista ja runsasta kulttuurihistoriaa.

Juuri nyt Itä-Viroon ja läntiselle Inkerinmaalle kannattaa matkustaa, kun turismitsunami ei noita alueita ole vielä saavuttanut – toisin kuin Tallinnassa ja Pietarissa.