Turistina tutuissa maisemissa

Aloitan blogini jälleen kerran palaamalla tähän uuteen normaaliin. Elämme elämää, jossa emme matkusta, verhoudumme maskeihin, uimme käsidesissä ja välttelemme ihmiskontakteja. Ajatus työmatkoista tuntuu oudolta ja ajatus vapaa-ajan matkustamisesta ulkomaille lähes mahdottomalta ja melko vastuuttomalta. Kotimaassakin saa miettiä tavallista enemmän liikkumisiaan.

Istuin eräänä päivänä toimistossa koneeni äärellä. Niin teen monena muunakin päivänä, mutta tuona päivänä aurinko päätti pitkästä aikaa pilkistää sälekaihtimien välistä. Vilkuilin kalenteriani, konettani, puhelintani ja ympäristöäni. Mikään työtehtävä ei huutanut sillä hetkellä kiireellisyydellään ja illalla, kun lähtisin kotiin, aurinko olisi muisto vain.

Päätin pitää hieman pidemmän tauon ja lähteä ulos. Työpöydän äärellä tauot usein muuttavat muotoaan ja hetken päästä huomaakin palaavansa puolivahingossa töiden äärelle. Nappasin takkini ja lampsin ovista ulos. Laitoin kuulokkeista mielestäni musiikkia ja suuntasin kohti satamaa. Aurinko paistoi, lumi kimalteli kauniisti auringonvalossa ja taivas sädehti sinisempänä kuin aikoihin. Kävelin kauemmas ja katselin veneitä, katselin Sibeliustaloa ja pysähdyin hengittelemään. Ihastelin auringonpaistetta, ihastelin hyppyrimäkiä ja puisia kahviloita. Ihastelin satamaa ja olin läsnä ilman kiirettä. Lukuisia kertoja olen sataman poikki kulkenut kouluunkin aikanaan, mutta koskaan en pysähtynyt. Tuona aurinkoisena helmikuisena päivänä olin kuin turisti tutuissa maisemissa. Pysähdyin katselemaan tuttuja asioita siitä näkökulmasta, kuin näkisin kaiken ympärilläni ensimmäistä kertaa. Pidin näkemästäni.

Mieti ensi kerralla kauppaan tai töihin kävellessä mitä näet ympärilläsi, jää hetkeksi tutkailemaan katseellasi rakennuksia, katuja tai yleisesti maisemaa. Usein kuljemme tuttuja reittejä niin tottuneesti, ettemme edes huomaa ympärillämme olevia asioita. Ole pienen hetken ajan turistina tutuissa maisemissa, saatat yllättyä.