Tuomittu ramman avustaja

Oletko koskaan ajatellut, että liikuntarajoitteinen ei ole aina se katseita saava? Toisinaan se on liikuntarajoitteisen seurassa liikkuva henkilö. Avustaja, omainen tai työkaveri, kuten minä.

Tiedostan työkaverini, esimieheni, rajoitteet ja hänen tahtonsa olla mahdollisimman itsenäinen. Haluan myös kunnioittaa hänen tahtoaan selvitä itse ovien, matkalaukkujen ja portaiden kanssa. Hän ei halua menettää mahdollisuuttaan itsenäiseen elämään, tuskin kukaan meistä
haluaisi vapaaehtoisesti olla täysin toisten armoilla. Olemme suomalaisia sisuinemme ja mehän emme ota apua vastaan ennen kuin on pakko. Siitä jokainen vetäköön johtopäätökset, että onko se hyvä vaiko ei. Se ei ole minun asiani tällä kertaa.

Usein, kun annan itseäni iäkkäämmän invalidin puuhastella itsenäisesti, tunnen tekeväni jotain väärin. Ainakin ympäröivän kansan mielestä. Olemme käyneet keskustelun tästä esimieheni kanssa, ja hän nimenomaan haluaa säilyttää itsenäisyytensä. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen, joku tuntematon sinkoaa auttamaan seurassani liikkuvaa henkilöä, ikään kuin halveksuen minua ja laiskuuttani. Aivan kuin olisin vain laiskuuttani jättänyt auttamatta. Kyseessä ei ole edes yksi taikka kaksi kertaa. Sama on tapahtunut Suomessa ja Venäjällä, lukuisissa eri tilanteissa.

Liikuntarajoite ja portaat eivät osoittautuneet mahdottomaksi yhdistelmäksi Joensuussa              © Tiia Kohonen

Tämä luo itselleni äärimmäisen epämukavan olon. Sisimmässäni tiedän toimivani oikein, mutta saan usein katseita suuntaani, kun en vie toiselta viimeisiäkin rippeitä pystyvyyden tunteesta. Hyvin usein katseet huomatessani joudun julkistiloissa kajauttamaan koko tilan
täyttävällä äänellä “tarvitsetko apua” tai “pärjäätkö itse”. Tässä kohtaa yleensä viimeisetkin katseet kääntyvät suuntaani, ääneni kun osaa olla melko kantava. Show ei lopu tähän. Tässä kohtaa joutuu seurassani liikkuva invalidi, itseään rammaksi kuvaava esimieheni, kajauttamaan
vähintään yhtä kovaa “kyllä minä pärjään!”.

Hauskintahan tässä tilanteessa on se, että olen jo kysyessäni useimmiten tiennyt, ettei avulle ole tarvetta ja hyvin usein myös esimieheni tietää, että olen kysynyt vain päästäkseni eroon pistävistä katseista. Tätä samaa kahden repliikin näytelmää toistamme poikkeuksetta
työmatkoilla ja palavereissa vain kertoaksemme kauniisti ympäristölle, että tilanne on hallinnassa. Tuntuu kummalliselta, ettei kansa luota siihen, että osaamme kommunikoida ja autan tarvittaessa kunnioittaen toisen omaa tahtoa. Entistäkin hullumpaa hommasta tekee sekin, että esimieheni tilanne on väliaikainen polvileikkaukseen pääsyä odotellessa.
Halutaanko tässä nyt sitä, että väliaikaisen liikuntakyvyn heikkenemisen takia ei saisi olla itsenäinen, kun tavoitteena on vielä kuitenkin luopua invalidi tittelistä? Pitäisikö sitä oikein heittäytyä kyvyttömäksi, jos kyvykkyys on hieman kärsinyt?

– Ramman tuomittu avustaja