Luontoarvot vai kaivosteollisuus Päijät-Hämeen kehityksen moottoriksi?

Timanttiporan kärki tunkeutumassa Päijänteen rantojen peruskallioon symbolisoi aamun 18.4. Hesarin pääkirjoitustarinaa. Brittiläinen Ballagen yhtiö oli tehnyt 470 neliökilometrin kaivosvarauksen Asikkalan, Sysmän ja Heinolan alueille tutkiakseen alueen kupari-, kulta-, nikkeli-, koboltti- ja palladium varoja alueen maaperässä kaivostoiminnan kannattavuuden näkökulmasta.

Kansanliike kaivostoiminnan torppaamiseksi syntyi välittömästi. Vesistöt, maisemat ja helsinkiläisten juomaveden puhtaus ovat toisessa vaakakupissa. Matkailualan yrittäjänä olen valmis liputtamaan luontoarvojen säilyttämisen puolesta.

Saman päivän Etelä-Suomen Sanomat avasi teemaan toista näkökulmaa:  suomalaisen maaperän malmirikkautta, kaivostoiminnan merkitystä Suomen teollistumiselle ja nyky-Suomea EU:n kaivostuotannon suurvaltana.

Tuusniemellä kasvaneena ja Outokummussa oppikoulua 1950-60-luvuilla käyneenä lapsuuden tajuntaani on syöpynyt kaivosteollisuuden merkitys useasta näkökulmasta. Kotipitäjässäni oli Paakkilan asbestiavolouhos. Paakkilan kylä tunnettiin leskien kylänä, sillä kylän miehet kuolivat 40-50 ikäisinä asbestin aiheuttamaan keuhkosyöpään. Tutustuin koululaisena kivipölykeuhkoa sairastaviin outokumpulaisiin kaivosmiehiin, jotka kertoivat, millaista kaivostyö oikeasti on. Jäljet näkyivät ja kuuluivat heidän olemuksissaan hengityksen vinkunana.  Muistan hyvin, miten Outokummun kupeessa Sysmäjärvestä olivat kalat kuolleet kokonaan, kun kaivoksen myrkylliset jätevedet virtasivat järveen sellaisenaan.

Outokumpu oli tuolloin yhteiskunnallisen edistyksen symboli. Kuparilla maksettiin sotakorvauksia ja teollistettiin Suomea – uhreista ja ympäristön saastumisesta huolimatta. Valtakunnan media ei lyönyt rahoiksi kaivosten aikaansaamilla ihmisuhreilla tai järvien saastumisella. Kaivosteollisuus oli valtiojohtoista toimintaa.

Nyt ovat ajat toiset. Näemme kauhudokumentteja Afrikan maista, missä lapset työskentelevät avolouhoksilla kaivoksissa, missä ylikansalliset yhtiöt rikastuvat. Tai kuulemme uutisia Kiinasta, missä ihmisiä kuolee alkeellisissa hiilikaivoksissa. Olihan meilläkin Talvivaaran traaginen tuore tarina, missä ympäristön pilaantuminen, nikkelin ja muiden metallien tuotannon synnyttämät arvot olivat törmäyskurssilla.

Silti Suomi on kaivostuotannon suurvalta. Himo tehdä lisää tulosta kasvaa, kun sähköautojen akut ja kännykät vaativat lisää harvinaisia maamineraaleja. Kotipitäjäni liepeillä – Juojärven rannoilla syntyi samanlainen kansanliike Uuden Valamon ympäristössä, kun grafiittiesiintymää alettiin tutkia.

Meillä Suomessa on olemassa erittäin vahva kansanliike ympäristöarvojen puolesta rajaamassa ylikansallisen kaivosteollisuuden valtaa. On ilmeistä, että maamme hallitus myös kuuntelee kansan ääntä kaivostoimintaa koskevia lakeja sorvatessaan.

Luontoarvojen säilyttäminen ja matkailun kehittäminen koronan jälkeisessä ajassa puhtaiden vesistöjemme äärellä on arvo ja osa kiinteitä luonnon varoja, joiden pohjalle työpaikkoja synnyttävää liiketoimintaa voidaan synnyttää, jos meillä löytyy poliittista tahtoa investoida kehitykseen.

Hallitus ei voi mitenkään sulkea korviaan toisenlaiseltakaan ”kuiskutukselta” – ylikansallisen kaivosteollisuuden lobbaukselta. Pitkin Suomen niemeä toimivia kaivoksia on jo runsaasti ja uusien kaivosten avaamisen tarve kasvaa kiihtyvällä vauhdilla fossiilisista polttoaineista luopumisen prosessissa.

Haluammeko ”ulkoistaa” tämän toiminnan vaikkapa naapuriimme Venäjälle, mistä varmuudella löytyy tutkimattomia harvinaismetallien malmivaroja, Afrikkaan tai Kiinaan, on poliittinen linjavalinta. Joka tapauksessa suomalainen sähköauto-, akku- ja kännykkäteollisuus noita raaka aineita tarvitsee.  Kierrätys toki hidastaa tarvetta, mutta nopean kasvun vaiheessa uutta raakamateriaalia tarvitaan väkisinkin.

Vai voisiko Suomi olla jatkossakin kaivosteollisuuden suurvalta? Voimmeko kehittää kaivostyöläisten työoloja ja tuotannon ympäristöteknologiaa luomalla kestävän kehityksen mallia koko maailmalle? Siis parempia työoloja kaivostyöläisille ja sellaisia kaivosteollisuuden ympäristönormeja, että vedet ja maisemat eivät pilaannu. Ehkä kannattaisi pohtia?

Näissä merkeissä suosittelen opastettua retkeä Outokummun kaivosmuseoon. Siellä kerrotaan koko suomalaisen kaivosteollisuuden tarina Outokummun ”Sammon” löytymisestä nykyaikaan.

Sen näkemisestä ei olisi ainakaan haittaa niille, jotka haluavat puolustaa omien mökkirantojensa vesien puhtautta ja samalla elää nykyajassa ajellen uusilla sähköpolkupyörillä lahtelaisia ”älypyöräteitä” pitkin. Tai autoilla digiteknologiaa kaikin tavoin hyödyntäen.

Elma on Outokummun kaivosmuseota esitellyt satunnaisille matkailijaryhmille niin Suomesta kuin Itärajan takaakin.

Kun nyt on koronan vuoksi tulossa kotimaisten ryhmämatkojen sesonkikesä, viemme mielellämme ryhmiä Päijät-Hämeestäkin opintomatkalle suomalaisen teollistumisen Sammon alkujuurille valmentautumaan kotikontujemme luontoarvojen puolustautumiseen.


 

Antti Holopainen
Toimitusjohtaja.
matkailuyrittäjä