Irkutskista Vladivostokiin junassa

Siperian matkamme pisin osuus Irkutskista Vladivostokiin kestää yli 3 vuorokautta yhteen menoon junan vaunun hytissä. Siitä on tulossa meille kullekin henkisen kestävyyden pienimuotoinen testaus, vaikka kolme harjoittelujaksoa lyhyempinä versioina on jo takana.

Ensimmäinen ihmetytys junaan noustua oli se, että junassa ei ollut ravintolavaunua. Tämä edellytti mukautumista uudenlaiseen malliin ravinto- ja juomahuollon osalta, sillä koko matkan kaikki sapuskat ja juomat piti ihan itse hankkia. Pitemmän seisahduksen omaavat asemat olivat tähän varautuneet niin, että kioskeista löytyi valikoima junamatkaeväitä, joista saattoi laittaa matkan aikana ruokaa vaunuosastoissa, sillä siellähän on aina kuumaa vettä. Vaunuemännältäkin löytyi suppeampi valikoima suuhun pantavaa.

Alkoholitarjontaa asemien kioskeissa ei ollut, joten perinteinen suomalainen tai venäläinen kostea juhliminen ei kuulu nyky-Siperian rahvaan junissa tapahtuvaan matkustamiseen. Vaunupalvelijat suhtautuivat selvän negatiivisesti myös omien eväiden nappailuun, joskin katsoivat sitä hieman läpi sormien.

Juna laskeutui Irkutskista Baikalin rannalle. Se kulki tuntikaupalla pitkin Baikalin rantoja. Tällä kertaa oli pilvinen päivä, joten tunnelma oli hiukan erilainen. Pian juna suuntasi Baikalin etelärantaa seurailevan vuoriston ylänköjä kohti. Siellä oli pikku kyliä harvakseltaan. Muutama avolouhostyyppinen kaivostaajamakin tuli vastaan. Maisemat vaihtuivat rantamaisemista havumetsämaisemiksi ja edelleen aukeiksi vuorten rinteiksi. Tavarajunaliikennettä vilisti tiuhaan ohitsemme. Junan aikataulukin petti, joten seuraavaan puoleen päivään mennessä olimme jo ainakin tunnin myöhässä.

Siinä se ensimmäinen junamatkapäivä kului. Ylitimme jälleen yhden aikavyöhykkeen, joten olemme nyt 6 tuntia Suomen ja Moskovan aikaa edellä. Aamupäivän aikana keskiviikkona ohitimme vuoriston korkeimman kohdan ja matka alamäkeä virtaavaa Šilka-joen vartta alkoi. Šilka-joki yhtyy Amur-jokeen Venäjän ja Kiinan rajalla, joten seurailemme Kiinan rajaa kohti koillista. Kun Kiinan raja lähtee etelään, seuraamme rajan kulkua edelleen kohti Habarovskia. Edelleen olimme tuntikausia puuttomalla mutta vihertävällä vuoristoalueella. Keskiviikko kului miltei kokonaan puuttomalla vuoristoylängöllä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Torstai valkeni aurinkoisena. Heräsin aamulla 6-7 välillä. Katselin ikkunasta vuoriston ylätasangon niittyjä aikani. Pakko oli viimein kaivaa kännykkä esille ja ikuistaa muutama vaikutelma kännykän muistiin. Juna lonksutteli ja keinui tuttua rytmiään jo alamäkeä ja samalla kaakkoa kohti edelleen Kiinan rajaa seuraillen Mantshurian maisemissa. Päivän aikana kasvillisuus muuttui rehevämmäksi. Auringon paiste kaunisti männiköistä lehtimetsiksi ja nummiksi muuttuvia maisemia. Siellä täällä vilisti junan ikkunasta pökkelöiksi muuttuneita vanhoja koivikoita, jotka pistivät silmään ennen Irkutskin alueen vuoristomaisemia.

Juna kulki edelleen runsaan tunnin myöhässä, mutta näytti kirivän aikataulua kiinni lyhentäen pysähdysaikoja. Meno junassa jatkui entisellä mallilla matkustajat ja mm hyttikaverini vaihtuivat. Kun lapsiperheporukka pääsi mummolansa junapysäkille, tilalle tuli kaksi geologia, komennusmiehiä, jotka olivat menossa korjaamaan jotain levinnyttä konetta jossain Siperian kaivoksella. Miehet tekivät aktiivisesti tuttavuutta. Kerroin olevan ”narkologi”. Sen ansiota heidän matkatavaroistaan löytyi pullon jämät siperialaista kuusenkerkkäpontikkaa, jota pääsin narkologin asiantuntemuksella maistelemaan. Matkakumppanini olivat jo ehtineet tosin tyhjentää pullosta suurimman osan, mutta eksoottisessa tisleessä ei ollut mitään moitittavaa. Vaunupalvelija tosin tuli heitäkin nuhtelemaan moisesta touhusta, mutta nuoret miehet ilmaisivat omalla miehisellä tavallaan halunsa lepyttää vaunupalvelija.

Puolen päivän jälkeen miehet keräsivät vaunuun tuomansa geologiset mittaus- ja tutkimusvälineensä ja muut tykötarpeensa. Juna pysähtyi tuolla asemalla kymmenisen minuuttia, joten ehdin ostaa tomaatteja ja kurkkuja, vettä ja pari hampurilaista matkaevääksi. Järjestimme tuon jälkeen ryhmällemme iltapäivän piknikin Ullan ja Timon vaunussa matkakokemuksiamme yhdessä hieman kelaten. Siinä sivussa kukin meistä nautti yhteisöllisesti myös omia lounaseväitään. Viimeistelimme myös Mirjan synttäreiltä tähteeksi jääneen vaatimattoman juomatarjoilun tavoitteenamme keventää matkalaukkujamme. Meillä oli porukassa ammattitaitoinen tarjoilija/juomanlaskija, joka hoiti työtehtävänsä tottuneen ammattilaisen tyylillä.

Tässä vaiheessa aloin tunnistaa matkan myönteisenä antina uudenlaisen jumpan vaikutuksen jalkoihini. Jatkuvasti keinuva junan liike pakotti jalkani käyttämättöminä olleita lihaksia töihin tasapainon säilyttämiseksi. Kun olin etukäteen pelännyt laskeutumista junan rappuja matalille asemalaitureille vuoden 2013 polvikokemuksieni vuoksi, huomasin noista ajoista viisastuneeni ja laskeuduin varovasti mutta kuitenkin aina asemalaitureille silloin kun se oli mahdollista. Sekin teki hyvää. Eli jo nyt näyttää, että matkallamme on myönteistä merkitystä valmistautuessani tammikuun polvileikkaukseen.

Perjantai 6.9. eli viimeinen vaunu junassa valkeni osin aurinkoisena Mantshurian ylätasangolla. Aamupäivän aikana päivä muuttui pilviseksi. Asemarakennusten lämpömittareiden mukaan lämpötila oli jo aamusta +23 astetta. Se tuntui junan hyttilämpötiloissa.

Yöllä 1.29 junallamme oli 40 minuutin pysähdys Habarovskissa. Ehdimme piipahtaa Tiian kanssa asema-aukiolla ja siellä olevassa 24/7 ruokakaupassa. Se nosti monta astetta mielialaamme, kun omien eväiden ja kioskitarjonnan täydennykseksi saimme viimeiselle vuorokaudelle monipuolisempaa syötävää. Uusia naapureita oli tullut taas hytteihin, venäläisiä, joita tuli ja meni.

Viimeiset tunnit matkalla etenivät nopeasti, kun olimme tottuneet vuorokauden mittayksikköön ajan kulussa. Vuorokaudet tosin olivat hieman tavanomaisia lyhyempiä, kun ylitimme pari aikavyöhykettä vielä ennen Vladivostokia. Niin lähellä Kiinan rajaa liikuimme, että muutaman matkakumppanimme kännykkään ilmestyi Roamin tiedote: ”Tervetuloa Kiinaan”. Ussuresk niminen kaupunkikin sattui loppumatkan varrelle. Nimi oli jäänyt mieleen siitä, kun Neuvostoaikana Kiina ja Neuvostoliitto harjoittivat aseellista diplomatiaa rajan varren tonttien omistuksesta.

Vladivostokia lähestyttäessä on selvästi eteläisempi fiilis junan ikkunasta ulos katsottaessa. Tyyni meri tuli vastaan junan ikkunasta katseltaessa. Maisemat olivat upeita, vaikka sää oli pilvinen. Lämpö tunki vastaan, kun saavuimme Vladivostokin asemalle. Majapaikkamme oli aivan sataman vieressä, ahdas retkeilymaja, ilman kunnon keittiötä ja yhteisiä oleskelutiloja. Harmitti ahtaus, mutta sijainti kaupungin nähtävyysien katseluun erinomainen.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.