Seison Marolankadun turistipysäkillä perheeni kanssa, olemme aikeissa matkustaa Tallinnaan. Harkittua tämäkin, olemme kyselleet kukin toisiltamme, että onko uskallusta lähteä, jokainen on tehnyt oman valintansa. Pysäkille saapuu tuntematon nainen, joka tervehtii meitä,
kysyy samalla, että ollaanko Tallinnan porukkaa. Vastattuamme myöntävästi saa small talk täysin uuden suunnan, nykyisen suunnan. Keskustelu kääntyy mihinpä muuhunkaan kuin koronavirukseen. Onkohan paljon lähtijöitä, onkohan bussi täynnä, tuleekohan koko bussia
laisinkaan, entä jos matka onkin peruttu?
Bussissa tilaa on reilusti, paikoista on täytetty hädin tuskin puolet. Matkaamme kohti Helsinkiä vesipisaroiden koristaessa bussin ikkunoita. Huomaan säpsähtäväni eri tavoin jokaista yskähdystä ja niiskautusta. Ne ovat kuin hävittäjiä kesätaivaalla, ne rikkovat rauhan tullessaan
yllättäen ja säikäyttäessään pahanpäiväisesti. Siitä huolimatta, että yskäkin voi johtua allergiasta, tupakoinnista tai miljoonasta muusta syystä se säikäyttää tässä maailmassa. Ensimmäinen ajatus yskivän ihmisen lähistöllä on se, että nyt tulee covid-19.
Terminaalissa on käsidesiä, jota osa käyttää ja osa ei. Wc tiloissa kädet tulee kuivata paperiin, koska se on hygieenisempää. Tosin kaikki käsipaperi on lopussa ja tyydyn kuivaamaan käteni wc-paperiin. Tämän jälkeen on vuorossa jälleen käsidesi. Odotellessamme laivaan pääsyä
huomaamme ihmisten jakautuneen eri tavoin kuin ennen ympäri odotustiloja. Maltti katoaa kuitenkin täysin porttien auetessa. Ihmiset kirmaavat sumpussa laivaan, kuin lehmät kesälaitumille. Täysin vailla järkeä. Odottelemme hetken ja siirrymme jonoon tilanteen hieman
rauhoituttua.
Päästyämme laivaan toteamme senkin hieman tavanomaista hiljaisemmaksi. Tax-freessa uskaltaa kierrellä, kunhan välttelee pahimpia vaiko kenties parhaimpia vetonauloja. Matka menee yllättävän nopeasti ja käytävilläkin on reilusti tilaa. Saamme kulutella aikaamme istuskellen, vaikkei meillä hyttiä olekaan. Eipä olisi vuotta aiemmin tavanomaisella viikonloppureissulla ollut niinkään varmaa tuo mahdollisuus istumapaikkaan, ellei mielinyt lattialle aikaansa kuluttelemaan. Vaan nytpä on tilaa ja paikkoja, koska mehän elämme uudessa maailmassa. Maailmassa, jossa covid-19 teki meistä kaikista toisillemme arvaamattomia ja vaarallisia, et voi tietää kuka kantaa virusta ja yllättäen huomaat varovasi kaikkia ja samalla kaikkea. Et voi luottaa täysin kehenkään tai mihinkään.
Maissa suuntaamme kohti läheistä Nautica ostoskeskusta, jälleen pahimman ryhmärynnimisen laannuttua. En koe olevani suuressa vaarassa kierrellessäni myymälöitä. Edelleen desinfiointiaineita on tarjolla ja koen, että muut pelkäävät minua yhtä paljon kuin minä heitä. Turvavälit pysyvät kurissa melko vaivatta. Muutamaa köhijää tosin jälleen säpsähdän. Aikamme kierreltyämme päätämme siirtyä Sadamarkettiin tutkiskelemaan hieman tyypillisempiä kojuja, joita on tullut koluttua jo vuosikausien ajan Tallinnan reissuilla. Käytävillä on hiljaista, myyjät
yrittävät tarttua sanoineen jokaiseen asiakkaaseen. “Leggingsit, tunika, alusvaatteet, tule tänne katsomaan” raikuvat tarjoukset. Kiinnostuessani eräästä neuleesta tiedän edessä olevan loputtoman tinkimistaistelun kuten asiaan kuuluu. 28€ ilmoittaa myyjä hinnaksi, olen kääntymässä kannoillani, kun hän huutaa jo perääni anellen minua palaamaan ja lupaa
pudottaa hinnan 25€, edelleen emmin, silloin hinta on enää 23€. Lupaudun ostamaan tuon neuleen sikäli myyjä pudottaisi hinnan tasalukuun, olisin siis valmis maksamaan 20€.
Myyjä tietenkin alkaa selittämään, ettei voi, sehän kuuluu asiaan. Lopulta koko seurueemme kokoonnuttua tuohon puljuun on myyjä taipuvainen myymään tuon kiistellyn vaatekappaleen minulle kahdeksan euron alennuksella. Asiakaskato näkyy, ensimmäiset viisi euroa tipahtivat pyytämättä, loppu kolmekin pienen vänkäämisen jälkeen. Usein aiemmin tinkiminen on ollut haastavampaa, toisinaan jopa mahdotonta. Kaiketi aiemmin on ollut aina varmuus siitä, että joku muu maksaa enemmän.
Kaduilla oli vähemmän ihmisiä, liiketiloja oli entistäkin enemmän tyhjillään. Tietysti koleahko sää saattoi vaikuttaa katukuvaan ja olihan liiketiloja jo aiemminkin tyhjillään. Kuitenkin on selvää, ettei ilman covid-19 ilmaantumista tilanne olisi näin radikaali. Miettikää, että bussipysäkin small talk aiheet, yskimiseen suhtautuminen, katukuva, tyhjät liiketilat ja käsidesin yltiömääräinen kuluttaminen ovat kaikki seurausta jostakin niin pienestä mitä emme voi edes paljain silmin
nähdä.
Ensimmäinen askel on kuitenkin otettu, olen ylittänyt Suomen rajan säilyen terveenä. Uskon parempaan tulevaisuuteen. Tiedän myös sen, ettei taistelu ole vieläkään ohi. Paljon on vielä tehtävä, mutta tulee vielä se päivä, kun tilanne on paremmin hallinnassa.
